- - - -

Kirjailija - toimittaja - filosofian tohtori Teppo Kulmala

- - - -

Pakinan tulostusversio rtf-tiedostona

- - - -

Ratakierros 

Keuruun urheilukenttä tuottaa tunnelmat. Astelin jännittyneenä samat puuraput alas. |Kuvia|

Nyt kun on jo alkusyksyä, niin kuin lähes silloinkin, puoli vuosisataa aikaisemmin. 

Nyt näin, ja minä katsoin kenttää, tunnustelin ja muistelin.

50 vuotta sitten verryttelin täällä oikean omaoppisesti ja valmentajaneuvoin. Piikkarien solmimisesta oli syntynyt rituaali, jonka aikana latasin adrenaliinin räjähteet kehoon & sieluun ja oikeastaan en – itsestään latautuivat.

Muutamia venyttelyliikkeitä, ei liian lujia vetoja. Ruohokenttä on turvallinen jalkapohjan tykästys. Koetan. Koen jättää välittämättä yleisöstä.

Kaukaa tunsin, että jo juoksin huomisen stadionilla. Jo viiletin jossain pauhaavan yleisömainingin peikonpataa muistuttavassa raikkaassa laajailmassa, sinisateella, oranssiauringossa, tulevaisuudessa.

Juhlakisoissa sateli, mutta urheilukentän atmosfääri on miltei riippumaton säästä. Ilmapiiristä kasvaa niin oma, että sen sisuksiin uppoaa henkilökohtaisena kohtana, minuus, olemus, herkistyvä valmius, jonka keskeltä tunnistettuna muut urheilijat ovat varjoja mutta eivät varsinaisia vastustajia, ennen kuin lähtöviivalla, jossa heidän kasvojaan ei katso, jossa heistä ei enää kuin välitä. 

Tulen juoksemaan ainoastaan itseä vastaan tai pikemmin tietysti: puolesta.

Keuruun uuden kentän vihkiäiskilpailut ovat lukunsa. Yleisöä on kuin suurissa mittelöissä. Rata kutsuu, miltei huutaa tutustumaan itseensä, ja kilpaileminen samassa tilaisuudessa idolieni kanssa, kuten Börje Strandin, jostain syystä varsinkin Strandin, tekee minusta urheilutähden airuen, lupauksen.

Kolmensadan metrin lähtö on erikoinen paikka takasuoran alussa. Telineiden ja jalkojen yhteys on tila, jossa koivet ajattelee. Tehdään vielä vähän piikkarien tarkistusta. Venytystä, haa, verryttelyn jousto ja tuntuma on varpaillaan valmistautuneena ja sisäänpäin luodussa katseessa saakka. Yhden hetken lähestyminen, läsnäolo ja tietoisuus juoksemisen tulevasta taktiikasta täyttävät mielen, vaikka taktiikkaa ei varsinaisesti ole, ei varsin lähtövaiheessa ole. 

Sillä tarkoitus tuntuu kristalloituvan tähän yhteen odottavaan räjähdykseen: niin lujaa niin vaan kuin ikinä!  

Ratakierros on tuleva toivematka, saksalaisen Karl-Friedrich Haasin ja Voitto Hellstenin, venäläisen Ignatjevin ja Ruotsin Affe Pettersonin matka, Turun Pentti Rekolan, Jussi Rintamäen, ja minun, kierros, yksi maaginen ratakierros.

Keuruulla olen koettanut toivoa, että paikkakunnan juoksija-alkujen innostusmielialan valmentajahenkilöitymä Veikko Ilvesmäki ja piirivalmentaja Mauri Jormakka ymmärtäisivät taipumusteni mielestäni varsinaisen laadun. Tuhat metriä on vielä hyvä, mutta sitä pitemmälle en tahtoisi. Maastojuoksun SM-kisoista tulee seuraavana keväänä ylivoimainen koetus, vaikka harjoituksissa on ollut mukava juosta: monta kilometriä, pieni kävely ja taas useat mailit metsässä juoksua ja joskus tietämättä määränpäätä, kun Veikko kuskaa meidät myös oudoille maastoille, joiden yllättävillä poluilla treenataan kuin tarinassa.  

Mutta nyt tämä elo0kuun loppu Keuruu 1964, kun olen hievahtamatta, vain hengittäen, vain hengitellen huokaisten puhaltaen vetäytyen kyyristyneenä lähtöön; kun kuulen kuin kaukaa avaruuden eteisestä ja korvien käytävästä: ”valmiit”.

Sen jälkeen ei taktiikkaa, niin, tosiaan, eihän taktiikkaa: PAM!

On vain juokseminen! Niin täysillä juokseminen kuin, mitä sanoinkaan! ikinä osaa! On kaarteen lähestyminen, on ilmiselvä tietoisuus voitontahdosta ja voiton varmistumisesta etusuoran avautuessa. Merja kai istuu katsomossa. Minä olen hänen näkynsä arvoinen. En silti ajattele tällaista kuin tuulen ajatuksena, sillä ihastun Merjaan, koulun kaunottareen varsinaisesti vasta seuraavana uudenvuodenaattona.

Etusuoran avautuessa vaihdan vielä rytmiä niin kuin lujasta juoksusta lujempaan juoksuun voi. Heittäydyn kaarteesta kuin rinteeltä ylös lennossa. Olen aikuinen siivittä ilmailija, vahva maassa, radalla, lapsi ja aikuista tässä jo taitaa piillä samassa. Olen minä olen minä, jonka jalat tekevät mielen määräämää työtä. Pohkeet tietävät. Jaloissa täytyy vallita idea: voitettava. Reidet huutavat sydämelle, joka riemuitsee korvien kuulematta korvissa tuntuen. Energia on 15-vuotiaana tasolla silloin kun se on semmoisella tasolla missä valloitetaan maailmaa tulevaisuuksineen.

Juoksen vuosiin eteenpäin, haaveiltuihin mestaruuksiin, suuriin kisoihin juoksen välittömään tapaan rullaten ja jo etusuoran alussa varmana voitosta, täydellisen jännittynyt ja silti vapautuneesti ja vielä, vielä, vieläkin mahdollisen lisävauhdin itsessä viimeiseen äärimäisyyteen kiristäen.

Tämä on helppoa. Maaliviivan jälkeen tunnen, että yleisö katsoo, huutohuuman airuet kuuluvat. Niin lähes ajattelen ja hyvin ajattelematta kuulen, että olen aplodeihin luotu itseni hyvittäjä, parempi kuin moni. Voitin. Yksi etappi 7-vuotiaan Iisalmen kaupunginmestarin uralla on täytetty, olen viidentoista.   |Kuva|

Palkintojenjako

Muistan maalin jälkeen, että Parta-Pekka jakaa palkinnot. Tuuletan kaarteeseen muutamia kymmeniä metrejä. Yleisö, hei, hei te! Kas kun olenkin tehnyt liki ratakierroksesta pienen elämän. Pelkästään juoksemiseen keskittynyt 40 sekunnin tapahtumatila on hetkessä ollut yksi ja kaikkeuteni, mutta tuskin tuntuu väsymystä, energian poltetta kyllä yhä.

Senkin aavistelen, että aikojen alitukset, itsensä voittamiset, kilpailujännityksen ja sen jälkeisen vapautuneisuuden, uuden kiristymisen ja uuden rentoutumisen hetkiä tulee lisää. Odottavat minua. Tosiaan ovat edessäpäin vielä monia kymmeniä, kukaties satoja vastaavia kertoja, ja sen tunnen, että joskus juoksen stadionilla, jossakin, käsittämättömällä areenalla, sellaisella maailmalla. Heilutan käsiä. Olen varma, muistan korokkeen, nuori Hellsten. 

Murrosikäisenä on arka hypähtämään korokkeelle, seisomaan palkintojenjakoon kuin ei mitään, vaikka on suuren yleisön edessä. Ei oikein tiedä, onko tässä nyt samaa kuin lapsuuden kuvitelmissa. Että, niin, että miten on, hymyilläkö. Asustaako minussa riemu? Onko se näytettävä? Ollako vakava? Kuinka toimia kuin kansallislaulun hämärässä ja ehkä joskus toteutuvassa valosuihkussa, hei, miten minä kerran uskallan maaottelukorokkeelle, kun Keuruullakin jännittää? 

Tätäkö totinen ilme Keuruun juhlakisojen seremonian lehtikuvassa vuodelta 1964 kuvasi?    |Kuva|

Hyvä yleisö, palkintojenjako, 300 metriä, pojat.

Parta-Pekka Juutilainen tuolta on tulossa pitkin kauloin ja askelin. Hetki on venähtävien harppausten mitalta juhlava.

Edellispäivänä olimme urheilukaverit kuulleet Pekan vanhan kentän tuntumassa kertovan hauskasti, mitä on juokseminen: harjoittelua ja iloa ja monipuolista tekemistä, ja nyt hän on sitten tässä. Tämä on uusi tila, kenttä, etsuora ja tilanne. Väki katsoo vihittävästä katsomosta. Koko Keuruun-kansan katsomo näkee, vielä Merja jos katsoo, että nousen ykköskorokkeelle, ja ihmettelen ja hämmästelen, ja olen niin jännittynyt, etten huomaa vieläkö tuulee, vieläkö on se sade.     |Parta-Pekka|

Seison siinä ja tiedän muistavani tämän ikieni ajan, ja niin käy; nytkin muistan, kun on 50 vuotta enemmän.

Pekalla on haalea anorakki verryttelyasuna. En vielä tiedä mitä saan palkinnoksi, mutta samassa huomaan ruskean nahkalaukun hänellä kädessä (kirjekuoria ei poikien sarjoissa tunnettu, vasta seuraavana vuonna sain kuoressa jonkin, se on, hyvin pienen matkakorvauksen).

Pekka lähestyy yhä pitkin askelin, ojentaa minulle palkinnon, lusikan, laukun, onnittelee.

”Mikä oli aika?”

Hitto, kuulin kyllä, mutta ollakseni varma:

”Mitä?”

”Aika?”

Vastaan, että 41,9 mutta että olosuhteet eivät kyllä olleet parhaat. Hmmm. Ilmeisesti koko kysymys vähän harmittaa, koska mielestäni ajan olisi… Olisihan ajan pitänyt parempi olla, alle 40, jotain.. Pekka sanoo, että…

”Se on kova aika.”

”No joo.”

Sellaista on olla ylpeä ja jännittynyt yhtä aikaa.

Lasse ja Ilkka vierelläni ovat niin selvästi jääneet toisiksi. Heilautan käsiä ennen kuin nousen korokkeelta. Olin ollut voittajasuosikki, että se siitä, neljännesmaileri, se oli se tovi, tärkeä kai se oli se.  

Tuhannen metrin jakotilaisuudessa kentän seuraavissa kisoissa on helpompaa. Kun on isompiensa sarjassa kolmas, tietää, ettei yleisö kiinnitä niin paljon huomiota korokkeella huokaavan noin nuoren kaverin pronssisijaan.

Minulle se on oikeastaan aina niin, että voittajan on sekä helppo että samalla katseiden vuoksi ikään kuin vaikeampi hymyillä.

Keuruun 50-vuotisjuhlakilpailujen selostus ja tulokset ovat monessa lehdessä. Leikkaan sittemmin useimmat tai kaikki, sillä toimittajaisälle tulee työnsä vuoksi tukku sanomalehtiä. Lusikan vien samaan paikkaan muiden lusikoiden joukkoon. Palkintolaukulla on myös käyttöarvoa. Tänään en ole enää varma, sainko mitalin. Jotain unohtuu. Elämä kulkee. Paljon on unohtumatonta.

On pärjättävä

Ajattelen noiden Keuruun Kisailijoiden juhlakisojen jälkeen neljääsataa metriä omaksi matkaksi edelleen. Tuumaan että myös kaksisataa olisi minulle sopiva. Suuria idoleitani ovat Armin Hary, ovat Manfred Germar, Manfred Kinder, Ove Jonsson, joka kuoli Belgradin EM-voittonsa jälkeen auto-onnettomuudessa, ja pituudessa Jorma Valkama, jolle kävi kolarissa pian sen jälkeen samoin kuin Ovelle. Ei sitä käsitä.

Nämä urheilijat, monet urheilijat ovat pohjustus sittemmin kansalliseen tai kansainväliseen valloitukseen liian lyhyelle uralleni. Ajattelin menestyä noin 27-vuotiaaksi tietämättä, että kilpailun ja voiton hurmaa taistelun hetkessä ja tällaisten suorittamisten takana kannattavat paitsi lahjakkuus ja harjoittelu myös psyykkiset tekijät. 

Se, mitä on tapahtunut lapsuudessa; se, miten lapsuuden iloja ja suruja aikoo toteuttaa ja kompensoida nyt ja tulevaisuudessa, ja mitä kuvittelee vanhempien odottavan. Minun vain täytyi silloin, ja vieläkin täytyy vaikka toisilla alueilla.

Täytyy yksinkertaisesti pärjätä.

Noponen

Urheiluesikuvat omaksuin ensiksi 50-luvulla. Kanavana toimivat Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen; varsinkin Noponen, jonka selostukset herättivät jo pikku pojassa runoilijaa. Muita ääniä mielikorvani löysivät myös, Jussi Haapanen, Turakainen,  Lundén, Usko Santavuori, joka selosti jalkapalloa, Aulis Virtanen, joka hänkin selosti palloa ja Raatikaisen Voitto, joka selosti alkuaikoina luistelua.

Nämä kaikki olivat merkittäviä, muitakin oli, mutta Noposen tilanteisiin sulava ääni teki minusta urheilijaa jo ennen koulua siinä missä Lasse Liemola popmusiikin rakastajaa alaluokilla.

Saarikenttä

Saimaan-saaressa haimme serkkujen kanssa mantereelta sahanpuruja punaisen mökin eteen kaivamallemme pituushyppypaikalle siitä alkaen kun olin noin, niin ja noin viiden ja kuuden. Vauhdinottopolun alkupäässä sijoittuvalla kalliokivellä piti askeleen osua oikein ja vauhdin olla siinä vaiheessa jo hyvä. Jukka-serkku isompana hyppäsi puuseipäällä korkealta. Me Timon kanssa keskityimme pituuteen, vähän korkeuteen ja minä ennen niitä ja kaikkea juoksemiseen.

Juoksin ukin talon edessä saaripolkua eli rataa, jonka pituus oli yhteensä alle sata metriä, joka lävisti ruusupensaston ja lehtimajan ja jonka etusuora antoi kohti vaarin rappuja. Kesien varttuessa juoksin, juoksin, päivästä toiseen juoksin, ja hyppäsin ja rakensin itse keihään ja moukarin ja järjestin mielikuvituksessa kokonaisia maaotteluja, EM-kisoja, olympialaisia.

En ikinä onnistunut huomattavaksi seiväshyppääjäksi, ja korkeudessa tyylini jäi sisäjalkaan ja saksi-loikkaan. Sisäjalalla meni yli puolitoistametriä, mutta kun olisi sittemmin pitänyt opetella kierähdys, ei kyllä, se osoittautui mahdottomaksi. Kuulantyönnössä olin aika hyvä, mutta se oli ainoa laji missä viisi vuotta vanhempi Timo-serkku minut voitti.

Radioiden luo. Maaottelu alkaa.

Pikku selostaja

Mutta Keuruun urheilukentälle johtaneiden tapahtumien muistot voivat kuljettaa kauemmaksi myös talveen ja jälleen aina aikaan ennen kouluikää ja alaluokilla, jolloin asettauduin kotihuoneen nurkkaan, annoin mielikuvituksen syöksyä tutuista urheilujuhlavisioista esiin ja soolopuheeksi ja koota sen kuin radioon.

Pidin Tiilikaisen ja Noposen tapaan urheiluselostuksia. Huomioin sään, tuulen, tunnelman, joukkueiden tulon, haastattelin sekä urheilijoita että urheilujohtajia, kuten Akseli Kaskelaa ja Jukka Uunilaa. Väliin heitin huumoria, niin kuin oikeat selostajat tekivät, ja minunkin kansakoululaisen tunteeni olivat isänmaallisia.

Hurjinta oli selostaa juoksuja ja antaa omasta tahdostaan suomalaisten voittaa. Välillä saattoi kutsua studioon Lasse Liemolan, ”laulapas vähän, kun stadionilla ei nyt juuri tapahdu sen kummempaa…”

Parta-Pekka

Pekka Juutilaisen ilmestyminen areenoille merkitsi lähes samaa kuin suurten tähtien, lähes, sillä Pekan 800 metrin hurma jäi ensimmäiselle kierrokselle ja toisen kierroksen puoliväliin. Päästiin välillä etusuorallekin, mutta sen jälkeen loppukirilliset viilettivät ohi.

Hän oli kuitenkin suosikki erikoisella tavalla rohkeutensa vuoksi. Vielä kerran Pekka jaksaisi perille asti ja silloin olisivat maailmanennätykset vaarassa, ajattelimme me pojat ja hän varmasti itsekin ajatteli juuri noin. HKV:n piirikunnallisissa kisoissa samana kesänä kuin Keuruun juhlakisat hän oli juossut huikean 1.47,5 ja vasta vähän aikaisemmin rikkonut siihenastisen haamurajansa:1.50,0. 

Olavi Salsola

Ensimmäinen tietoisella ylpeydellä noteeraamani suomalainen maailmanennätys saattoi olla Soini Nikkisen keihäs, 83,56, mikä vuonna 1956 kesti viikon. Yksi kesä myöhemmin Olavit – Salsola, Salonen ja Vuorisalo juoksivat Turun Urheilupuiston tuhatviisisataa. En ikinä unohda seuraavan päivän 12.7.1957 Uutta Suomea ukin luona maalla. En unohda Salsolan seikkailuidoleihin rinnastuvaa ja seikkailijoiden tähtimerkit ylittävää maalinauhan katkaisua, viimeisiä metrejään, ylvästä heittäytymistä, joka näkyy lehtikuvassa. Mielestä ei katoa Salosen irvistys, eikäVuorisalon edellisten pyörteeseen liimautunut huikeine aikoineen kolmas sija. Kolme Olavia ennen Dan Waernia, vastustajasuosikkia Ruotsista, joka jätettiin maansa ennätysajalla Turussa neljänneksi.

Salsolaan samaistuin. Salsolana juoksin tuhansia kierroksia maalla omaa sadan metrin rataani. Salsolana, Salosena, Vuorisalona, Kakkona, vuoroin Waernina ja muiden maiden huippuina, Sándor Iharoksena, Herb Eliotina… ynnä muuta, mutta Salsola oli ihanteistani monien pikajuoksijoiden lisäksi ykkönen.

Salsola, näköiseni, musta asu, Turun Urheiluliitto, hoikka kiharatukkainen bravuuri, 1500 metrin huimapää. Kun tšekki Jungwirth löi Olavien 3.40,2 (Salsolan ja Salosen sama aika) jo vuorokauden kuluttua, vannoin lapsen tavoin juoksevani vielä kerran ulkolaiset nurin.

Odotin pitkään jokaiseen maaotteluun Olavi Salsolaa niin kuin odotin jo heti Melbournen jälkeen Rooman olympialaisia, mutta Olavi katosi kentiltä legendan ja arvoituksen tapaan. Hän oli kuin seikkailukirjojen salaperäinen muukalaissankari. Hän lähti radoilta maailmanennätystä seuraavana vuonna. 

Nyttemmin, muutama päivä sitten kuuntelin Sinikka Kakon muistopuhetta Olavin hautajaisissa syksyltä 1995.

Sinikka mainitsi Olavi Salsolan liikemiehenä varttuessaan pyöristyneen. Sellaiseksiko, kun näin hänet Raumalla, kerran grillikioskilla, 70-luvulla? Jotkut kanta-asukkaat kertoivat, että hän on Salsola. Tiesin muutenkin: ei voi erehtyä, hän on aina Salsola, tukevampi Raumalla, mutta ei lihava, aina legenda.

En silloin puhutellut häntä, vaikka mieli oli. Hän oli rehvakkaanoloinen, kasvot näyttivät samalta mutta toki leveämmiltä, ja ystävällisiltä.

Hänen gloriaansa ei mikään pyörre pudota jalustalta; osittain siltä boheemiksi mielivältä taisteluvaikutelmaltani, jonka vuoksi seisoin Keuruun korokkeella 1964. Olin siinä 31 vuotta aikaisemmin Keuruulla syntyneen ja siellä hiljaisuudessa myöhemmin ennätyskuntonsa luoneen Olavi Salsolan hengessä, kuten myös Lauttasaaren Börje Strandin, joka hävisi Keuruun satasella Erik Gustafssonille ja neljälle muulle.

Olivathan lapsuuteni idoleita olleet myös Ilmari Taipale, ja Eero Tuomaala, Erkki Rantala, Matti Huttunen ja monet, jotka muun muassa hätyyttelivät puolta tuntia kympillä ja joiden heidänkin luomansa tunnemuiston koen yhä vielä vaistona, tuntemuksina omassani, kehon ja sielun kosketuskohdassa, tiedättehän:

Kun yhtäkkiä on aikuisitsessä aivan sama tunnelma kuin oli lapsena; on aivan sama kosketus olemiseensa, aistii samaa tuulta, aistii miltei maistaen, nähden ja haistaen ja kuullen sen saman, kuten juoksemisen.

Salsolaa en urheiluaikoinani nähnyt kentällä. Lasse Virenin näin. Hän kilpaili ikäisteni sarjassa myös samoja kisoja kuin minä, vaikka en tietoisesti huomannut että tuossahan ovat olympiamestarin ainekset, ehkä, ehkä voitin hänet joskus, vaikka en oikein usko.

Olavi Salsolan sukulaissieluisuus joka tapauksessa jäi. En sitä sen tarkemmin tunne, mutta omaksuin sen itseen koko urheilevan nuoruuteni vaikuttavaksi symboliksi. Niin kuin nuoruus on sisälle sieluun rakennettu, on tämä juoksijakuva persoonallisuudessani sisäistettynä vieläkin.

Turun 1500 metriä on kaikkein aikojen juoksu. Jokainen kärkimaileri on taistelija. Maailmanennätys syntyy siellä äkkiä ihan keskellä kesää; ei liikaa kyttäävän, ei ainakaan jarruttavan, vaan tasaisen lujan vauhdinpidon seurausta se on. Jokainen aavistaa, että loppurutistuksesta tulee raju, aivan erikoinen, aivan poikkeuksellinen. 

Salsolan mustan paidan alla on kuulemma valkea päivettymätön paikka rinnan kohdalla. Hänhän piti siinä teippiä säikytelläkseen ”maalinauhankatkaisujälkineen” kanssajuoksijoita! Näin se oli. Salsolan voitto Turun maaliviivoilta kuuluu urheiluhistoriani juhlavimpiin visioihin. Olin kahdeksan. Tapaus vaikutti sykkeeseen jatkaa juoksemista kilpailuajatuksin. Piiritasolla tämä sitten toteutui kelpo menestyksin.

A Hard Day´s Night

Seitsemän vuotta myöhemmin oli hauskaa tärkeämpi olla vastaanottamassa Parta-Pekkaa Keuruun vanhalla urheilukentällä ja juosta hänen jäljessä urheilukaverien mukana lähimaastoon keskustelemaan urheilusta ja harjoittelusta. Riittämättömäksi ja vähän ylpeäksi siinä itsensä tunsi. Hieman vajavaiseksi siinä mielessä nimittäin tunsi, että oli maaottelusankariimme ja kohta olympiaedustajaamme nähden niin poikanen ja alussa vasta. Ylpeäksi siinä taas tohti kokeutua, koska oli mukana joukossa ja valmistautunut tulevien vuosien saavutuksiin.

Pekan tapaamisen jälkeisenä päivänä siis pidettiin Keuruun Kisailijoiden kansainväliset juhlakilpailut. Tuohon aikaan nukuin vielä hyvin, joten ongelmia ei ollut. Jokainen valmistautumishetki tuntui sujuvalta – mukaan lukien jännitys, ainutlaatuisuuteen tähtäämisen vaikutelma, fyysisen henkinen juhlamieli. Niin sitten onnistuttiin.

Samana vuonna Kisailijat palkitsi muutamat nuoret juoksijansa kustantamalla ja kuskaamalla Veikko Ilvesmäen punaisen bemarin kyydissä meille matkan Suomi−Ruotsi-maaotteluun Helsinkiin. Istuimme stadionilla etusuoran ja etukaarteen välillä; tunnelmissa, jotka alkoivat Jaakko Tuomisen 400 metrin aitavoitolla, kuten yhä olen muistavinani. Mutta muistot pyörivät joskus ja vaihtavat ennakkoajatusten kanssa paikkaa.

Siispä tänään kun tarkistan: ei se mennytkään nuottien mukaan. Jaskaa odotettiin, mutta hän ei juossut. Hannu Ehoniemi voitti avauslajin, ja tunnelma syntyi ilman Tuomistakin, vaikka Keskisuomalaisen otsikon mukaan meni vähän päästä myös näin:

Juutilaisen jalat lyijypuntteja ratkaisuvaiheiden ollessa edessä

Pekka oli kolmas, 1.49,3. Itse ottelu päätyi silloisten Ruotsi-kamppailujen tyyliin: toinen päivä oli Suomelle parempi. Me Keuruun pojat olimme majapaikassamme laskeneetkin niin, sangen tarkasti oikein; lauantain kolmen pisteen tappiotilanteesta voittoon 210,5−199,5. Sunnuntain elimme suomalaisten taistelutahdon mukana ja edullisemmaksi käyvän pistetilanteen jännityksessä olemuksillamme täysin urheilijasydämin.

Toinenkin sydämeni pamppaili silloin Helsingissä, kun lauantaina havaitsin ensimmäisen Beatles-elokuvan A Hard Day´s Night pyörivän Stadissa ensi-iltojaan. Ehdotin porukalle, johon oli palkitsemistarkoituksessa valittu myös Aimo Salkinoja, Jaakko Saari, Jukka Heinäaho, Matti Sorsa, Hannu Ikäläinen ja Lasse Myllyaho, että mehän menemme ottelunpäivän illaksi elokuviin. Vastakaiutta jäin, vaikka pojatkin kiertelivät pyöreän mainostolpan Beatles-julisteita enteellisen ja lupaavan kiinnostuneina.

Itse asiassa valmistelin siinä urheilevan nuoruuteni seuraavaa vaihetta: se kulki pitkin matkaa juoksijan ohi: Beatlesin, nuorisomuodin, hippiaatteen ja puolikapinallisen vapaudenihanteen merkein. En urheiluakaan unohtanut, mutta olin pitkään liian murrosikäinen selvitäkseni taitevaiheesta tasapainoisesti, mikä puoleltaan olisi saattanut merkitä samaa kuin yleisurheilun hyväksi.    

Pitkän matkan tuska

Se vuosi 1964 oli, vaikka kilpailin alle 15-vuotiaiden sarjassa, merkittävä, lapsuuden päätös. Osallistuin lukuisiin rata- ja maastokisoihin, pääsin useimmiten kolmen parhaan joukkoon. Seuraava vuosikin oli hyvä, joskin suurissa kilpailuissa hieman nihkeä. Voitin kyllä Haapamäellä yllättäen maastojuoksun oman VI alueeksi kutsutun Keurusseudun mestaruuden vaikka pm-kisoissa olin jo alle 17-vuotiaiden sarjassa vielä suhteellisen ”kesy” – sijanumerolla 22.

Kunto näytti kasvavan Haapamäen-kokemuksen perusteella juoksemisen ilossa ja perin pohjin urheilusta nauttien. Jumpe kuinka oli helppoa metsäradalla mennä vain ja mennä! Veikko Ilvesmäki ja Seppo Jämsä kyselivät Haapamäeltä palatessa, enkö juoksisi maaston Suomenmestaruuskisoissa. Ne pidettiin 1965 Pohjanmaalla Vetelissä, jonne ajoimme miesten sarjan siellä voittavan – eli maastojuoksun Suomen mestariksi yltävän – Pentti Rissasen ohjastamalla muistaakseni lainamersulla. 

Pitkät juoksumatkat osoittautuivat joskus pulmallisiksi. Se oli herkkyystunnelmasta kiinni. Olinko nukkunut hyvin. Vaikuttivatko alitajuiset voimat. Miten olikin, mutta jo radalla tuhannen metrin juoksemisen tilanne on vaikeampi ja toisenlainen kuin pikamatkalla. Siinä edessä juoksevan piikkarit pilkkaavat. Aikovat joka hetki karata. Minun on pysyttävä kannassa, oli maitohappojen tila millä mallilla tahansa. Ei tule antaa periksi kahta kolmea metriä enempää. On riitettävä voimia loppukiriin. Ja sitähän tietää etukäteenkin, että kuudensadan kohdalla puuduttaa, alkaa väsyä, ymmärtää pelon saapuvan, sen, että ponnistus ei ehkä kantaisi.

Kenties Olavien vaikutuksesta osasin tuhannella metrillä silti juosta ja taistella; maastossakin joskus, mutta joskus taas tuusan nuuskan uupuen.

Vetelissä kisakatoksessa havaitsin Paavo Noposen saapuneen selostamaan kisoja, joiden sarjojen lähdöt tapahtuivat ojien halkomalta peltoaukealta. Juoksijoita joukkosi mukaan niin paljon niin parvittain, että monet – minunkin sarjassani – kompastelivat lähtörytinässä ojapientareita alas.

Tuskin koskaan juostessa olen väsynyt kuin noissa Pohjanmaan kisoissa. Alkuun kamppailin 10:n ja sitten 20:n joukossa, mutta vähä vähää poikia puuskutti kuin veturimaan masiinoina ohi, ja lopussa olin jos en viimeisiä, niin aika hännillä. Noponen ei varmasti maininnut minua selostuksessaan. Päätökseni keskittyä pikajuoksuun kasvoi.

Edessä oli kuitenkin parilta edellisvuodelta tuttua pitkien lenkkien ja tasaisen juoksun joskus nautinnosta liiallisenoloiseksi rääkiksi muuttuvaa harjoitusta lisättynä Mauri Jormakan kehittelemillä intervalleilla, kuten lumihangessa polvia myöten harppoen vedetyille täysillä-kiskaisuille. Enpä usko sprintteriherkkyyteni pitäneen metodeista. Ainakin mieliala pani väillä tenäksi. Kun keväällä 1965 aloin kärsiä unettomuudesta, jouduin monet kerrat melkoisen ylirasituksen kouriin. 

Kyllä muistan hurjat lenkit maantiellä aamusella nukkumattomien öiden jälkeen. Juoksin vain, juoksua, juoksua, tietämättä vaikuttiko se psyyken tasapainoon ja kuinka paljon. Menestyin kyllä samaan tapaan kuin ennen: juoksin 300 metriä 40 pintaan ja 1000 metriä alle 2.50. 100 metrillä mitattiin viestin yhteydessä 11,5, jota totuin nimittämään ennätykseksi, vieläkin nimitän.

Pituutta hyppäsin noin yli kuusi metriä, mikä sekin on osapuilleen totta.

Lisää esikuvia

Kymmenet ja sadat kotimaiset mutta myös ulkomaiset nimet, kuten…

Bobby Morrow (pikamatkat), Charles Jenkins ja Ardalian Ignatjev (400), Vladimir Kuts (pitkät matkat), Bob Richards (seiväs), Livio Berruti (200 m), Carl Kaufmann (400), Peter Snell (800 ja 1500), Herb Elliot (1500), István Rózsavölgyi (1500), Michael Jazy (1500), Abebe Bikila (maraton), Glenn Davis (pitkät aidat), Zdislaw Kryszkowiak (esteet), Martin Lauer (pikamatkat), Valeri Brumel (korkeus), Stickan Pettersson (korkeus), Ralph Boston (pituus), Mohammed Gamoudi (pitkät matkat), Salvatore Morale (pitkät aidat), Igor Ter-Ovanesjan (pituus) ovat nimiä jotka muistan aina vaikka – nykyajasta katsoen – viime vuosien tähtiä en enää juuri muista.

Jo Meksikon-kisat 1968 unohtuivat lähinnä armeijan alokasajan vuoksi. München toki painui mieleen ja osaksi mielen kansallista kuvastoa Lasse Virenin ja Pekka Vasalan ansiosta. Montrealissa 1976 Paavo Noponen ei päässyt autokolarin vuoksi selostamaan. Se latisti omia tunnelmaodotuksia ja tiettyjä hetkiä kuten Virenin juoksuja lukuun ottamatta kisojen seuraamishenkeä. 1980 Moskovasta Noponen evättiin radiojohdon toisenlaisten näkemysten, ilmeisesti nimenomaan poliittisten kantojen perustein. Itse olin niihin aikoihin vasemmalla, mutta urheiluasioissa edelleen runollisesti isänmaan asialla. Viren juoksi vielä Moskovassa, ja siellä tapahtui niin monenlaista, mutta menenpä.  

Menenpä pakinassa vielä taaksepäin, koska nimenomaan poikasen alkuinnostus oli likipitäen peräti poikkeuksellista.

Maailman paras vihko

Jatkoin vuodelle 1966 sakka 1961 numeromerkinnällä 1 aloittamaani urheiluvihkosarjaa, jonka ensiotsikkona oli Urheiluennustuksia-, asioita- kuvia y.m. Myöhemmin se muuttui nimeksi Urheilun mehevimmät palat. Tästä perinteisille ruutuvihoille kootusta leikkeiden, kuvien, kannanottojen ja vähitellen myös pakinoiden kokoelmasta kehkeytyi lopulta yli 50-osainen (kaikki vihot eivät ole toistaiseksi löytyneet).

Mutta siteeraanpa lähtökohtani vuoden 1961 ensinumeron kansilehdellä:

Tässä vihkossa tulevat olemaan kesän tärkeimmät yleisurheilukilpailut. On myös muuta urheilua, tennistä y.m. Myös joitakin nyrkkeilymatseja. Kaikki tärkeimmät yleisurheilu-, jalkapalloilu- y.m. maaottelut on mukana.

Tämä on siis maailman paras vihko (urheilumiesten toivekirjanen)

Sarja aloitettu Kulmalan kesämökillä 28.6.1961, painettu 14.8.-61.

Ensimmäisessä numerossa kerron kuvatekstein mm, että Rooman kultapoikaa ei onnistanut. Armin Haryn on pidettävä vuoden tauko kilpailukiellon johdosta, 100 m: 10,0.

Kari Rahkamo. Maailman parhaisiin lukeutuva kolmiloikkaaja, SE 16,40 m.

Parhaat mailerimme tällä hetkellä, O. Salonen ja O. Vuorisalo.

Euroopanmestari. Vanhin ja varmin seiväshyppääjämme on Eeles Landström. SE 457.

Suomen tämän hetken paras sprintteri: Börje Strand, 200 m 21,6, 100 m 10,6.

Oswald Mildh ja hänen manttelinperijä Jussi Rintamäki (5:s Roomassa, aika 50,8).

Suomalaiset moukarinheittäjät ovat hyvin heikkoa luokkaa. Tässä tämän hetken paras, lappeenrantalainen Kalevi Horppu.

Voitto Hellsten kaikkien aikojen juoksija on lopettanut juoksemisen. Voiton ennätykset pikamatkoilla: 100 m: 10,6, 200 m: 21,3 (SE), 400 m: 46,1 (SE).

Olavi Salsolaakaan ei enää nähdä kilparadoilla. Hän oli entinen ME-juoksija. 800 m: 1.48,3, 1500 m: 3,40,2 (entinen ME).

Yhdessä kuvassa nyrkkeilijä Floyd Patterson rukoilee. Toisessa hän iskee Ingo Johanssonin kanveesiin. Kuinkas nyt kävi Ingemar?

Helsingin Maailmankisojen päätteeksi (5.-6.7.) totesin: Voi voi! Ennustin noin paljon Suomen ennätyksiä, eikä yhtään tullut! 

Pekka Juutilaisen nimen löydän ensi kerran vihossa numerossa 6, jossa hän voittaa Suomen varhaisimpien sisähallimestaruuskilpailujen 800 metriä Otaniemessä 1962 – 1.56,0. Jormakka sijoittuu toiseksi hieman yli kahden minuutin ajalla.

Pentti Nikula ylittää 494 jo 15.6.1962 stadionilla, mutta seipään kaatuessa purukasaan hänen on tehtävä maailmanennätys Kauhavalla kohta ja virallisesti uudestaan – 494! 

Pekka Juutilainen osallistuu Suomi−Viro-maaotteluun hyvän kilpaparinsa Pertti Ålanderin kanssa – Parta on kolmas vain kymmenyksen voittaja Ålanderille hävinneenä. Suomi−Ruotsi-ottelun 1962 ennustuksessa veikkasin Pekan kuudenneksi, hän oli viides. Salonen voitti ja Ålander oli kolmas, kuten povasin.

Vihko 9: Salonen voittaa kauniisti. No 9 on boheemi Juutilainen, joka teki alkumatkalla oikein miehen työn.

Olavi Salonen juoksi Lahdessa myöhemmin SE:n 1.48,0 Parta-Pekan vetämänä; Pekan aika on 1.50,8 – amerikkalainen Dupree kiilasi edelle ja melkein ohi Tankki-Salosen: 1.48,0. – Kuvatekstini palkintokorokkeelta:
Pekka Juutilaisen vetämänä Olavi Salonen teki SE:n. Kamppailu Dupreen kanssa oli kova.

Kalevan Kisat 62 pidettiin Kimpisen kentällä. Vihoissani on tulokset jopa karsinnoista ja alkueristä; olinhan henkilökohtaisesti Lappeenrannassa seuraamassa kamppailuja alkukilpailuista lähtien – aamupäivästä iltaan. Juutilainen oli jälleen 800:lla toinen Salosen jälkeen.

5000:lla olin pöllämystynyt:

Ne ajat, ne ajat! Pitkänmatkanjuoksut ovat Suomessa todella huonolla tolalla! Ei Salorannastakaan tunnu olevan mihinkään!.

Sen sijaan 800 metrin kuvakommenttini oli:
2 kovaa 800 m:llä. Vas. yleisön suosikki ”Parta-Pekka” Juutilainen, joka veti alun taas kovaa ja Olavi Salonen, jonka loppukirille ei monikaan mies mahda mitään.

Pituudessa Rainer Stenius leiskautti 775 ja Pentti Eskola 765, Jorma Valkamakin 759. 400:lla puolestaan Jussi Rintamäki veti 47,5. Jumpe! Minä näin nämä!

Belgradin EM-kisat 1962 seurattiin ”omalehdissäni” tarkoin, ja sitten vihkoja on kateissa. Mutta kaksi vuotta myöhemmin merkkaan taas vaikka mitä, kuten olympiastadionilla todistamastani 800 metrin juoksusta kuvatekstiin:

”Pekka, Pekka, Pekka…” kaikui huuto Stadionilla. Pekka yritti jälleen loistavasti, mutta matka osoittautui jälleen liian pitkäksi. Seurauksena kangistuminen ja ruotsalaiset pyyhälsivät ohi. Vas. voittaja Lindbäck 1.48,6, 2:nen Olofsson 1.48,9 ja sitten ”Parta-Pekka” 3:s 1.49,3. Pekan takana Ålander 4:s 1.49,6.

Tokion saman vuoden kisat selostin vihoissani alusta loppuun – avajaisista päättäjäisiin. Juutilainen tipahti välierissä. Pauli Nevala heitti kultaa. Että! Niin että näistä riittäisi kertomista, selostuksia ja vaikka sitten novelleja, tarinoita ja romaani.

Samana vuonna kun vielä tapahtui tämä.

Eli oli tämä ratajuhla, kenttäjuhla, seurajuhla, mistä aloitimme (nyt lainaan vihkoni leikkeen Suur-Keuruun Sanomia): 

Kisailijain kansainväliset 50-vuotisjuhlakilpailut saivat ennätysmäisen yleisömenestyksen. Ja edelleen: Uusi urheilukenttä oli ensi kertaa käytössä ja tarjosi värikkään ja kauniin näyn erivärisin sateensuojin varustautuneen runsaan yleisön ja puhtaan vihreän nurmikentän, tasaisen hiilimurskan ja saloissa liehuvien lippujen ansiosta.

Ennakkolupausten mukaisesti oli mukana runsaasti nimimiehiä ja tulokset sääolosuhteista erinomaisia. Näin siis kirjoitti paikallislehti laskien paikalla olleen parisen tuhatta ihmistä. 

Mutta ei siellä ollut vain ”nimimiehiä”. Naisten ja tyttöjen sarjoihin sisältyi paitsi tasoa myös… kauneutta, ja omassakin elämässä ei vähiten siksi alkoivat toiset juoksut…    

Uusi vaihe

Voitin viimeisen juoksumestaruuden Keuruun Yhteiskoulun kisoissa lukion ylimmällä luokalla 400 metrillä. Silloin oli syksy 1967. Niin. Nyt Merja oli varmasti katsomossa ratakierrostani hurraamassa.

Niihin aikoihin suutelimme Merjan kanssa usein tyhjän katsomon takana iltakävelytreffeillämme. Olin jo John Lennonin, Bob Dylanin, Donovanin ja Mick Jaggerin opetuslapsi. Like A Rolling Stone. – Silti urheilu jäi minuun; lenkeille, ehkä pitkiksi ajoiksi olemukseen.

Jollain tavalla yleisurheilu juoksuineen on tässä ja nyt yhä vielä, vaikka haaveilemastani maratonin koettamisesta ei koskaan tai toistaiseksi ole tullut mitään, eikä enää osaa tietää milloin se on tosissaan myöhäistä.

Oivallisinta mielestäni 60-luvun urheilemisessa oli amatöörihenki; kilpailu kilpailun takia, myös oman itsensä kanssa kilpailun, mutta ei rahan vuoksi, olkoon että siitäkin silloin jo kovin puhuttiin.

Muistelmia voisi jatkaa mistä kohdasta, tilanteesta, voitosta ja pettymyksestä tahansa. Yksi osa persoonallisuuksistani kuuluu juoksulle ja juoksee kilpaa, vaikka unissa, usein unissa. Keuruun urheilukentän kansainvälinen hiilimurska merkitsi siinä juhlavaa kierrosetappia.

Onhan merkillistä puhua kymmenyksistä, kun välimatkaa on 50 vuotta. Silti se on näin.  

Teppo Kulmala
050 532 8255
teppo.kulmala@gmail.com

- - - -

- - - -

Teppo pistäytyi jo haistelemasssa kentän tunnelmia 50 vuotta myöhemmin.
Katso.

- - - -