Pekan kommentteja 50 vuotta myöhemmin
- - - -
Parta-Pekka Keuruulla 31.7.2014
- - - -
Parta-Pekan kintereillä II :
Kulkuriromantiikkaa kisamatkoilla
Kiertelin kesäisin paljon Suomea, yksin ja reppu selässä. Jos vain mahdollista oli, kuljin peukalokyydillä. Jouduin sattumanvaraisesti milloin minnekin, tapasin kiinnostavia ihmisiä, tutkin yllättäviä paikkoja. Kun varasi tarpeeksi aikaa, matkoista tuli virkistäviä seikkailuja. Kaupunkilaispojalle kokemukset olivat valaisevia.
Suomi oli todella kaunis maa, ja on yhäkin, jos malttaa siirtyä valtaväyliltä sivuteille ja kulkee hitaasti, nautiskellen. Tapa on säilynyt, joskin ajoittain perhe tuskastuu kiertelyyn. Enää ei liftailla, mutta myös omista lapsista on kasvanut reppuselkäisiä maailmankiertäjiä.
Vanhan urheilukentän lumo
Suomi on ollut täynnä pieniä urheilukenttiä. Niitä tuli kuljeskellessa vastaan, ja usein tein päivän harjoituksen jollain nurmettuneella kyläkentällä ja yritin arvailla miten se oli joskus saatu aikaan. Mistä tulivat puuhamiehet, keitä olivat kylän omat tähdet, minkälaisia kisat?
Keuruun kentällä katettu puukatsomo, jyrkät rinteet ja lehtevät puut loivat tunnelmaa. Hienoa että kenttä on yhä ennallaan. Parituhantinen sanavalmis yleisö reunusti juoksurataa käsivarren mitan etäisyydeltä eikä ujostellut ryhtyä juttusille. Se oli jotain muuta kuin Olympiastadionilla Tokiossa. Siellä juoksuradan eristi yleisöstä leveä turvakaivanto ja aita, ja harvat katsojat olivat jossain kaukana sen takana. Ilotonta ja yksinäistä.
Experimentti julkisuudella
Minulla oli vilkas mielikuvitus ja taipumuksia kirjoittamiseen. Ensimmäinen työpaikkani oli mainostoimistossa. Opin tuoteajattelua ja päätin kokeeksi tehdä itsestäni urheilijahahmon, Parta-Pekan, joka leikinpäiten rikkoisi totutut kuviot ja viihdyttäisi yleisöä. Tämä onnistui aika hyvin.
Lopetettuani urheilun kieltäydyin kaikesta julkisuudesta. Perimmiltäni olen kuitenkin tarkkailija, en huomion keskipiste. Jotenkuten selvisin jälleen yksityishenkilöksi. Leipäni olen tienannut erilaisten kehityshankkeiden ideoijana ja vetäjänä. Aika paljon hulluttelua on niihinkin sisältynyt.
Lapset, nuoret ja leikkiminen
Yritin aina täyttää järjestäjien toiveet seuran juniorien tapaamisesta. Kun olin itse aloittanut ratajuoksut vasta aikuisena, ei minusta kaiketi juuri ollut nuorten neuvojaksi. Mutta osasin kysellä ja kannustaa yrittämään, ja näin nähtävästi myös Keuruulla, jossa paikallislehden mukaan kisa-aattona kentälle keräytyi “erinomaisen innostunut kuulijakunta”.
Nykyään viihdyn parhaiten pienten lasten kanssa. Minussa asuu aivan loputon leikkimisen, kokeilemisen ja ihmettelemisen tarve, ja pienimmät osaavat parhaiten heittäytyä mukaan. Vanhoja tarinoita puhutaan, niitä muutellaan ja liitetään muihin, niitä tutkitaan ja tulkitaan, uusia keksitään melkein mistä vain. Suvun kronikoita täyttää nykyään jo neljän polven seikkailut seitsemältä eri vuosikymmeneltä.
Aika rientää – ystävät pysyvät
Vuosisadan valmentajaksi valitun Rolf Haikkolan valmennusryhmää kutsuttiin Raaka-Rollen Koplaksi. Harjoituskaudella oli viikonloppuleirejä yleensä Vierumäellä noin kerran kuussa. Muuten kukin harjoitteli omine nokkineen. Keväämmällä Rolle alkoi valvoa helsinkiläisten harjoituksia kadulla ja sittemmin radalla. Kilpailumatkoja tehtiin paljon yhdessä. Kaikista tuli maaottelumiehiä.
Koplaa yhdisti aivan omintakeinen rento huumori ja syvä yhteishenki. Aktiiviaikojen jälkeen ryhmä on kokoontunut puolisoineen noin kymmenen vuoden välein, viimeksi kuopus Karski-Keijon 70-vuotispäiville pari vuotta sitten. Erilaista kremppaa alkaa olla itse kullakin: kukaan ei enää pysty varsinaisesti lenkkeilemään. Mutta huumori on yhä tallella: perustettu Suomen Antijoking Toimikunta (AJT) toimii täyttä häkää salaisin säännöin.